Toiveikas talvimieli

Lapsuudenkodissani syötiin paljon sieniä. Tosin enemmän käytännön pakosta kuin kulinaarisista syistä, sillä raha oli tiukilla ja metsissä ilmaista ruokaa. Niinpä meillä oli aina lihapullataikinan jatkeena sieniä. Tämä oli salaisuus, joka sieniä ja sipulia inhoavalle isoveljelle paljastui vasta myöhäisteininä, kun eräänä talvena sienet loppuivatkin kesken vuoden. Veli maistoi sienettömiä lihapullia ja kysyi, miten nää pullat on näin pahoja. Yleensä meillä oli syksyllä monta isoa tynnyriä sieniä suolattuna, joista riitti syötävää aina seuraavaan satoon saakka. Siksi varmaan vieläkin syksyllä minun pitää saada sieniä säilöön. Ilo on jopa suurempi säilötyistä sienistä kuin niistä, jotka laitan suoraan pannulle metsästä tultua. Kuin Veikko Huovisen Hamstereissa, kun varastot ovat täynnä ruokaa, pitkiä kalsareita ja polttopuita, saavutaa ihmisen toiveikas talvimieli. Antaa vaan puhurin puhaltaa Barentsinmereltä. Täällä ollaan valmiina!

Suvun naisia sienienputsaustalkoissa. Itse olen valinnut naku-uintivaihtoehdon.

Sieniä pitää kerätä nimenomaan itse. Kumma juttu, sillä voin surutta ostaa marjat torilta, mutta sienien ostaminen tuntuu synniltä. Olen myös aina - jo lapsena - pitänyt sienestämisestä, toisin kuin marjastamisesta. Jos toinen kirjallinen viite sallitaan, niin lukekaapa kanssasienestäjät Vladimir Solouhin Kolmas metsästys. Siinä kuvataan sitä intohimoa ja innostusta, jonka sienestäessä kokee.

Mutta mutta - olen asunut täällä Helsingissä jo viisitoista vuotta, mutta en ole päässyt täällä sinuiksi sienipaikkojen kanssa. Joko sienipaikka on kuin markkinahumuinen festari, jossa on koko pääkaupunkiseudun väkikertymä, tai sitten saaliina on vain hirvikärpäsiä hiuspohjassa. Monena vuonna myös sain sieniä niin paljon äidiltä, ettei tarvinnut kerätä itse. Niinpä nyt kun äitiä ei ole, ei ollut suolasienivarastojakaan.  Häpeän huippuna syyskuussa kutsuin kaverit sultsina-wörshoppiin, jossa syötiin koko karjalainen pitopöytä. Osanani oli myös sienisalaatin tekeminen. Voi helvetin helvetti, ettei ihmisellä voinut olla omia sieniä ja piti ostaa kitumarketista sienivakuumi, joissa oli jonkun hansv*tunvälimäen kuva kannessa. Syvälle sydämeen sattuu!

Olisi aika oppia sienestämään myös täällä nykyisillä kotikonnuilla. Autottomana en osaa mennä julkisilla sienimetsien lähelle ja yksin en halua mennä metsään. Siispä sienestys vaatii kaverin, mieluiten autoilevan kaverin. Onneksi sellainen löytyi ja jopa koirakaveri mukaan. Sain ihan kelpo saaliin suppiksia ja lampaankääpiä. Rouskut taisivat tältä syksyltä jäädä metsään, sillä parhaaseen rouskuaikaan olin matkalla Kiinassa, jossa muuten oli runsaasti erikoisia ja maistuvaisia sieniä miltei joka aterialla.

Totean siis, että tavoite numero 9 on saavutettu, sillä sieniä on sekä pakastimessa että kuivattuina. Mutta seuraaviin vuosiin pitää petrata, sillä vasta suolasienitiinu tuo oikean toiveikkaan talvimielen (ja parhaan sienisalaatin joulupöytään).

Suuri muuri

Tunnustan, että minulla oli Kiinaan kohdistuvia ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Ajattelin ettei kiinalainen kulttuuri ole minun makuuni, ruokakin on jokseenkin tylsää ja maine ihmisoikeuksien polkemisen sekä muiden poliittisten kummallisuuksien takia ei houkuttele. No olen valmis kuitenkin tutustumaan maahan kuin maahan ja kulttuuriin kuin kulttuuriin ja kapeahan käsitykseni kuulopuheiden ja median välittämänä tietenkin on. Kun siippani halusi lähteä Kiinaan keräämään taustamateriaalia kirjaansa varten, lähdin mukaan mielelläni.

Olisikin aika kamalaa, jos ymmärryksensä jostain maasta tai kulttuurista joutuisi perustamaan vain siihen, mitä muut kertovat tai vaikkapa vain yhden aistin varaan. Kiina jos joku tarjosi ärsykkeitä kaikille aisteille ja koettavaa ähkyyn saakka.

Ennakkoluuloni osoittaituivat oikeiksi siinä, että Kiinassa on todellakin paljon väkeä ja melua. Joka paikassa porukkaa on paljon, eivätkä kiinalaiset ole kovin hiljaisia.Tässäkään ei tietenkään ole yhtä yhtäläistä ihmistyyppiä. Kiinalaisiakin on moneen lähtöön. Mutta julkinen keskustelu huutamalla ei ole mitenkään harvinaista Kiinassa. (Shanghaissa illastimme paikallisten scifi-harrastajien kutsumina ja siinä seurueessa mukana ollut amerikkalainen taas tuntui räikeän kovaääniseltä ja kovasti  itsekehuiselta.)

Toinen hämmentävä ilmiö on ihmisten julkea hämmästely meitä ulkomaalaisia isoneniä kohtaan. Ilmeisesti juhlapyhien takia suurkaupunkeihin oli matkannut maalaisia, jotka eivät olleet ennen näin rumia ihmisiä nähneet. Meitä tuijotettiin häpeilemättä, osoitettiin sormella ja rohkeimmat ottivat valokuvia meistä tai itsestään meidän seurassa. Jossain Kiinan syrjäkylässä nytten varmaan esitellään naapureille kuvia kummallisista olennoista.

Sain myös niellä ennakkoluulojani - konkreettisestikin. Kiina ei todellakaan ole yksi yhtenäinen kulttuuri. Kävimme neljässä kaupungissa; Peking, Xi'an, Guilin ja Shanghai sekä yövyimme yhden yön maalla, vuoristossa Longjin riisiviljelmillä. Kaikissa kaupungeissa oli aivan erilaista ja erot maaseudun ja kaupunkien välillä ovat huimat. Mahtaileva, mutta kalsea Peking ja kaoottinen, mutta vapaamielinen Shanghai ovat kuin yö ja päivä. Samoin maalaiskylän vaatimaton elämä (näimme mm. sian teurastuksen katukiveyksellä) ja pilvenpiirtäjien ylellisyydet (joimme shampanjaa loistohotellin baarissa) ovat kaukana toisistaan. Mitä ruokaan tulee, kiinalainen keittiö on muutakin kuin hapanimelää possua ja riisiä. Sitäkin saimme, ja paljon muuta. Paikalliset erot ovat jälleen suuret. Dumplingit olivat odotetusti hyviä, mutta parasta mielestäni oli yunnanilainen ruoka. Ensimmäisellä kerralla sitä syödessäni en tunnistanut juuri mitään, mitä suuhuni laitoin, mutta kaikki maistui hyvältä. Toisella kerralla tilasin itse, ja tiesin mitä söin, ja edelleen maistui superhyvältä. Saakohan yunnanilaista ruokaa mistään Suomessa?

 Niin se muuri

Muurille kiipesimme matkan toisena päivänä. Kaikki ei ollut yhtä auvoa, sillä ilmeisesti jetlagista johtuen jo ylös kiivetessä tunsin huippausta ja hätäpäissä ostettu sadeviitta keräsi kuumassa, mutta kosteassa ilmanalassa kaiken hien sisäänsä. Niinpä muurilla seisoi märkä ja heikkopäinen turisti. Muurin portaat olivat todella jyrkät ja polvikin reagoi rasitukseen. Kävelin vain minimimäärän ja jäin odottelemaan kauemmaksi valokuvaamaan mennyttä siippaani. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen aloin huolestua, kun ei miestä näy. Hätäännyin, mutta aivan turhaan, sillä hän oli mennyt jostain toista reittiä alas tapaamispaikalle ja istui kahvilassa. Paniikki, väsymys ja jalan kipeytyminen joka tapauksessa saivat oman laskeutumiseni muuria ja rinnettä alas melkoiseksi tuskien taipaleeksi. Jalka oireili vielä illalla ja seuraavana päivänäkin. Onneksi pääsin kiinalaiseen jalkahierontaan, jossa sovellettiin perinteistä tui na -menetelmää. Hierojat hieroivat kyllä koko kropan, mutta keskittyivät jalkoihin. Pelkäsin, että polvi ei kestä heidän aika rajujakin menetelmiään (varsinkin kun samassa huoneessa nivelrikkoinen turistirouva huusi kivusta), mutta hieronta teki suoranaisen ihmeen ja kävelin hierontasalongista pois kuin toisilla jalolla. Kävelyasentokin oli muuttunut - kävelin kuin ennen polvivammaa. Ihme juttu! Onneksi pääsin hierontaan, sillä matkan aikana jouduin vielä kiipeämään vuorilla ja muutenkin tuntui, että Kiina on täynnä portaita. Täytyy etsiä kiinalainen hieronta kotimaastakin. Netti näyttää onneksi, että tarjontaa on jopa ihan kotinurkilla.

Todistettavasti tavoite numero 7 saavutettu.