keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Kuuden kuukauden kuulumiset

Puoli vuotta (ja viisitoista päivää) on tavoitteiden kanssa elämistä takana. On siis syytä istahtaa puolimatkan krouviin ja miettiä tilannetta.

Pitkän aikaa keväällä tuntui, ettei mikään etene, mutta kaipa sitä suvantovaiheitakin tarvitaan. Olen myös sitä mieltä, että tarvitsin lepoa ja irtiottoa ennen uusien asioiden tekemistä. Siksi kevät meni matkaillessa, maailmaa ja omaa päätä sekä elämää ihmetellessä.

Mutta tavoitteiden tilaan.

1. Kandin tutkinto

Tämä kyllä hävettää. En saanut jätettyä kanditutkielmaa ennen yliopiston kesälomia. Palataan asiaan elokuussa!

Etenee, mutta jumittaa just nyt.

2. Maisterin tutkinto

Ks. yllä. 

Etenee vasta 1. tavoitteen jälkeen.

3. Painonpudotus

Paino on nyt pudonnut sen kriittisen viiden prosentin verran! Juuri sopivasti puolessa vuodessa puolet tavoitteesta mennyt. Ja jotkut ovat jopa huomanneet ulkonäössäkin muutosta.

Etenee, juuri sopivaa tahtia. Kuuden kuukauden ja viikon pudotus 5,07% alkupainosta.

4. Polvi kuntoon

Polvi oli ennen Vienan meren matkaa melko hyvässä kunnossa, mutta siellä epätasaisilla kävelyn rasitus ja lopulta kaatuminen toivat kyllä takapakkia. Pikku hiljaa siitäkin toivutaan.
Huomaan nyt selvästi painon vaikutuksen polveen, sillä jos kannan vaikkapa muutaman kilon kauppakassia, polvi oikuttelee heti.


Etenee, mutta vaikea arvioida todellista kuntoa.

5. Sokeriarvo

Arvot heittelevät ja olen saanut parilla mittauskerralla todella hyvät lukemat, mutta myös entisenlaisia. Menen piakkoin viralliseen labrakokeeseen. Sieltä sitten luotettavampaa tietoa

Etenemistä ei voi vielä todeta.

6. Nähdä valas

Tavoite saavutettu.


7. Kävellä Kiinan muurilla

Syyskuussa matkaan, viisumihakemukset kohta virelle.

Etenee, polvi saisi tervehtyä vieläkin enemmän.

8. Syödä hummeria Madibassa Brooklynissä 

Tavoite saavutettu.

9. Sieniä säilössä

Olen saanut tarjouksen sieniseurasta ja -kuskista.

Etenee, mutta odotellaan syksyä.

10. Viinakaappi tyhjäksi 

Olemme saaneet vain muutaman pullon tyhjennettyä. MUTTA Venäjältä tuli tuotua pari votkaa ja nastoikkaa. Ja saksalaisilta kavereilta sain pullon Warholderia. Saiskohan siitä geeteetä?

Takapakkia! Auttakaa!

11. Olen onnellinen

Njoo, mutta nyt on tullut myös "tekemisen" tarve. Silloin kun ei ole aktiivisesti esim. reissussa, niin kaipaisin enemmän tapahtumia ja ihmisiä. Niin - kenties työpaikan sosiaalista elämää ja säännönmukaisuuttakin. Toisaalta en kaipaa aamuherätyksiä.

Yksi yksittäinen hetki pitää mainita. Kun olimme matkalla Vienaan, yövyimme koko klaanin voimin veljeni luona. Siinä maatessani vieraspatjalla, lähellä synnyinkotiani, rakkaani ja sukuani ympärilläni ja odotettu matka vielä edessä päin - olin hetken todella syvästi onnellinen.

Etenee hyvin, opiskelun hidas eteneminen vähän ahdistaa, mutta vain vähän.

Sääntöjä olen noudattanut vallan hyvin. Joensuusta jouduin ostamaan ripsivärin, vaikka 
niitäkin on useita, sillä olin unohtanut ripsarin kotiin. Kumma kyllä kosmetiikkahyllyt tyhjenevät tosi hitaasti. Tuotteet ovat vallan riittoisia.

Vaatteita olen ostanut joitakin, mutta enimmäkseen kirpparilta. Uuden uimapuvun jouduin ostamaan vesijumppaan,  sillä entinen alkoi olla liian iso. Mutta olen myös heittänyt pois vaatteita, eli katsoisin olevani tässä suhteessa tasapainossa.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kuulin valaan laulavan

Pari vuosikymmentä sitten reissasin paljon Venäjän Karjalassa, tein matkanjohtajan töitä opiskelujen ohessa ja olin myös jonkin aikaa Sortavalassa vähintäänkin epämääräisessä ravintolaprojektissa töissä. Yhden kesän toimin oppaana Karjalasta Suomeen päin tuleville turisteille. Silloin tutustuin muutamiin petroskoilaisiin turisteihin paremmin ja pidin yhteyttä kanssaan jonkin aikaa. Yhden perheen autoin löytämään Suomen sukulaisensa ja kiitollisena siitä he kutsuivat minut kyläilemään Petroskoihin pidemmäksi aikaa. Samalla reissulla vietin aikaa Karjalan valtion kotiseutumuseon tutkijan, arkeologi Mihail Dankovin kanssa. Kävimme muun muassa Soutjärven vepsäläiskylissä ja muutenkin hän katsoi tehtäväkseen valistaa minua Karjalan arkeologisista ihmeistä. Häneltä kuulin ensi kertaa Uikujärven ihmeellisistä kalliopiirroksista, joissa on valaiden kuvia ja että Solovetskin luostarisaaren luona voi noita valaita nähdä omin silmin. Dankov oli palavasieluinen tarinoija ja en ottanut kaikkea kertomaansa ihan todesta, Pietari Suuri muka vei laivoja maateitse Jäämereltä Ääniselle ja valaita Karjalassa muka! Mutta maitovalaat jäivät kaivelemaan mielen sopukoihin.

Viime kesänä jälleen Petroskoissa ollessani tulivat Solovetskin saari ja sen valaat puheeksi matkaseuralaiseni eli serkkuni Ekin kanssa. Eki tiesikin maitovalaista enemmän ja oli kiinnostunut niiden erityislaatuisita kommunikaatiokyvyistä. Siltä istumalta päätimme, että valaiden luo on päästävä. Talvella Eki oli yhteydessä maitovalaiden tutkijaan Rauno Lauhakankaaseen ja lähetti meille kuultavaksi Lauhakankaan haastattalun, joka on vieläkin Yle Areenassa kuultavissa. Viimeistään nyt alkoi kiinnostus todella herätä. Maitovalaathan osaavat "puhua" ja tutkia ympäristöään ultraäänellä! http://arenan.yle.fi/radio/1578721

Mukaan saimme innostutettua muitakin ja lopulta meitä oli kahdeksan hengen retkikunta, joista seitsemän meidän perhettä ja sukua. Ensin ajattelimme mennä autoilla Värtsilän kautta Karjalaan ja kierrellä matkalla karjalaiskyliä. Mutta koska Venäjän teitä on mukavampi katsella votkapullon kuin ratin takaa, ryhdyin etsimään valmismatkaa. Niitä olikin yllättävän runsaasti tarjolla ja lopulta päädyimme petroskoilaisen Karelikan matkaan. Helpolla valaat eivät silti antautuneet katseltaviksi. Ensin oli matkattava pomppuisia teitä Vienan Kemiin, sieltä sitten laivalla Solovetskiin (matkalla jo laivasta tein ensimmäisen valashavainnon!) ja sieltä sitten ensin to-del-la jys-kyt-tä-vä pikkubussikyyti polun alkuun. Polkua ja pitkospuita jatkoimme viitisen kilometriä (arviot vaihtelivat 4,5-6 välillä) ja loppumatka vielä mentiin merenpohjaa, jossa vettä oli vuoroveden jäljiltä noin nilkkoihin saakka. Minulla ei ollut kumisaappaita mukana, ja Solovetskin taloustavarakaupassa oli vain 39 numeroa naisille tarjolla. Niinpä ostin torilta feikkicrocsit, joilla taivalsin merenpohjaosuuden. Onneksi vesi oli suht lämmintä, mutta epäonneksi sain rakot crocsikkeiden remmin kiinnityskohdasta molempiin jalkoihin.


Kun vielä vammoihin lisätään yleinen väsymys vaelluksesta sekä paarman- ja hyttysenpuremat, en tosiaankaan olisi tarvinnut kaatua tulomatkalla pitkospuiden ja kaatuneen kuusen jättämään väliin. Sinne kuintenkin lankesin ja loppumatka metsästä pois oli yhtä tuskaa. Todisteena on vieläkin pisto kyljessä ja tämä mojova mustelma.


Mutta maitovalaat olivat kaiken tämän vaivan arvoisia. Uskomatonta on miten läheltä niitä pääsi katsomaan ja kuulemaan. Parvi (ehkä kymmenisen) valaita oli aivan Beluzhin niemen päässä leikkimässä (siltä se näytti) ja kuulemma hieromassa itseään hiekkapohjaan. Alla olevassa kuvassa näkyy kuinka lähellä ne olivat. Siinä me istuimme rannan kivillä ja muutaman metrin päässä valaat polskivat. Uskomatonta. Kävimme seuraavana päivänä vielä toisella retkellä veneellä katsomassa samaa paikkaa, joskin kauempaa. Silloinkin näimme hyvin maitovalaita myös hieman kauempana rannasta.


Mielestäni vielä näkemistä hienompaa oli kuulla valaiden ääniä. En ole vielä kovin hyvä valaankielessä, mutta keskustelu vaikutti vilkkaalta. Kuuntele vaikka itse siippani äänittämältä videolta !
http://youtu.be/PFDuFk2CUUE
 

Voidaan siis todeta, että tavoite numero 6 on saavutettu ja komeasti!